Nämä sanat kuvaavat täydellisesti boarding schooliani, kotiani viimeisen kahden vuoden ajan, ja paikkaa, missä toden totta opin olemaan onnellinen. Kaksi kulunutta vuotta oli uskomaton seikkailu, ja niin kuin valmistujaishattuni vihjaa sanomalla ”Mama, I made it, HOW?” siellä oli hetkiä, jolloin kaikki ei ollut ruusuilla tanssimista, kuten kliseisessä sanonnassa sanotaan. Lähdin Yhdysvaltoihin 28. elokuuta 2014 jahtaamaan unelmaa yhdistää alppihiihto ja koulu tarkoituksena palata takaisin Suomeen vuoden kuluttua. Näin ei käynytkään, sillä elämässä ei aina tiedä mihin päätyy, ja minä päädyin rakentamaan kodin kahdentuhannen asukkaan kylään keskellä Mainen osavaltion loputtomia metsiä ja talvia.
Vain kaksi päivää maahan saapumisen jälkeen tuona vuonna 2014, aikaeroväsyneelle kaupunkilaistytölle ilmoitettiin, että nyt pakataan rinkat ja lähdetään vaeltamaan. Minun ei varmaan tarvi erikseen selittää kuinka iso shokki tämä oli, sillä ainoa ulkona nukkumiskokemus oli pienenä takapihalla telttailu. Kuitenkin tuosta ensimmäisestä yöstä nuotion äärellä tähtitaivasta katsellessa rakastuin tuohon kulttuuriin, jossa raitista ilmaa ja luonnonläheisyyttä arvostetaan. Kaksi vuotta muokkasi minustakin vaeltamisesta nauttivan ulkoilmaihmisen. Yksi mahtavimmista kokemuksista kahden vuoden aikana olikin, kun kaikki Junior oppilaat pakkasivat rinkat ja toppatakit, ja lähtivät metsään yhdeksäksi päiväksi keskelle New Englandin karua talvea. Näin myös minä tein tuona ensimmäisenä vuonna ja vaikka tämä on jo toinen klisee tässä kirjoituksessa, minun on pakko sanoa, että tulin takaisin uutena ihmisenä. Vaikka kuinka oudolta se Suomessa kuulostaakin, kaikki nuo vaelluskerrat ja vanhaa rokkia nuotion ääressä kuunnellessa vietetyt illat väistämättä pakottivat minut hymyilemään ja nauttimaan jokaisesta sekunnista.
Boarding school, Maine ja Yhdyvallat ei ollut pelkästään uusia kokemuksia ja taivasalla nukkumista. Opiskelu ja urheilu olivat isossa osassa minun elämässäni tuolla rapakon toisella puolella. Alppihiihto oli syy miksi lähdin Universal Playersin kautta, ja en olisi voinut toivoa parempaa paikkaa laskea. Koulussa oli treenejä 6-7 kertaa viikossa ja valmentajat olivat mitä ihanimpia. Meitä oli yhdeksän U19 tyttöä FIS teamissa, ja kaksi päätoimista valmentajaa jaksoi ohjeistaa meitä treeneissä ja treenien ulkopuolella. Kaikki ne tunnit mitä tuli vietettyä rinteessä, mökeissä ja autossa yhdessä joukkueen ja valmentajien kanssa tekivät meistä meidän pienen, sekasortoisen perheen. Yllättävintä oli se, että tämä kaikki ei eronnut kovinkaan paljon siitä, mitä olin jo vuosia tehnyt Suomessa, korkeampi intensiteetti oli ainoa ero. Se, että koulu huomioi urheilijat ja jopa rakensi koulun aikataulun treenien ja kisojen ympärille oli aivan mahtavaa. Paras esimerkki tästä oli, kun meillä alppihiihtäjillä oli ”speed week” eli viikon mittainen kilpailuputki, kellään ei ollut koulua, sillä opettajat ei halunnut että alppihiihtäjät missaa paljonkin koulua. Aamuja, joina kello 7.00 rivissä poljettiin spinning pyöriä ja lämmiteltiin ennen aamutreenejä, on nyt jo ikävä.
Voisin jatkaa, vaikka kuinka kauan siitä, kuinka mahtavaa laskeminen koulussa oli, mutta pakko jatkaa eteenpäin. Talviurheilijana lunta ei loputtomasti ole, joten muina vuodenaikoinakin tarvitsee jotain keksiä. Minä löysin pyöräilyn. Syksyisin maasto ja keväisin maantiepyöräily veivät paljon aikaa, ja nautin jokaisesta hetkestä. Opin, että mikään ei ole parempaa kuin päästä ajamaan alamäkeä keskellä metsää maastopyörällä ja selvitä isosta hyppyristä lentämättä puuta päin. Opin, että vuoren päälle maastopyörällä kiipeäminen on aivan hirveää, mutta kun näkee 10 km ylämäen jälkeen sen maiseman kiittää, että jaksoi jokaisen polkaisun. Tässäkin kaikki pyöri joukkueen ja yhteistyön ympärillä. Bussimatkat kisoihin olivat jotain erityistä, ja yksilölaji oli kuin joukkuelaji, sillä kaikki tuettiin toisiamme menemään hiukan kovempaa ja suoriutumaan hiukan paremmin joka päivä.
Koulu. Yliopisto. AP kurssit. Ne tunnit jotka olen viettänyt koulun kirjastossa on enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Boarding school todellakin opetti kuinka tehdä töitä koulun eteen, ja paljon, eikä tämä todellakaan ollut mikään huono asia. Tunnen olevani paljon paremmin valmistautunut kohtaamaan kaiken, mitä tulee vastaan jatko-opiskeluissa, sillä ne aamuyön tunnit jolloin kirjoitettiin 20 sivusta tutkimusraporttia ja sunnuntait jolloin ei poistuttu kirjastosta kertaakaan 14 tuntiin opetti kuinka tehdä töitä, ja kunnolla. Valmistuinkin osana Summa Cum Laude Honors Societya, ja High Honors -tunnutusta, toisin sanoen, ne pitkät työt tuottivat tulosta ja sain verhon tupsut kaulan ympärille valmistujaisissa.
Olkoot se urheilu, elämän kokemus, yhteisöllisyys, tai koulu. Tunnen olevani parempi ihminen kaikin puolin Yhdysvaltain seikkailuni jälkeen. Universal Players ja vanhempani tekivät tämän kaiken mahdolliseksi, enkä enää voisi kuvitella elämääni erilaisena. Minusta muokkautui paras mahdollinen versio itsestäni ja tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Valmistuminen oli vaikeaa, sillä kaikki tämä jää taakse, enkä tule ikinä saamaan sitä takaisin. Kuitenkin tiedän että kaikki ne ihmiset jotka tekivät viimeisestä kahdesta vuodesta niin uskomattoman ja loivat minun kotini tulevat olemaan aina sydämessä, missä tahansa päin maailmaa me kaikki olemmekin (taas klisee, mutta jostain nekin tulee). Ylpeänä sanonkin, että seuraava seikkailuni on New York University ja seuraavan kerran kun heitän hattuni ilmaan, se on violetti, sillä #purplepride ja NYU class of 2020!
-Kia Tuominen, Universal Players Alumna, Class of 2016
