Lahjakas viulistimme Inka kirjoitti ajatuksistaan kolmen kuukauden opiskelun jälkeen juuri ennen marraskuun Thanksgiving lomaa boarding-koulusta.
Heipparallaa tää on mahtavaaihanaa-superiacooliajeeeeeee! Mulla on nyt ihan virallisesti LOMA, jee! Tää tuntuu tosi oudolta lähteä parin tunnin päästä täältä kampukselta, enkä mä oo vielä käsittänyt ollenkaan että mulla ei oikeasti tuu olemaan YHTÄÄN läksyjä koko ens viikolla, viulua lukuun ottamatta tietysti. Mutta mä en edes laske viulua läksyiksi. Siitä lisää pian.
Mun homestay tän loman aikana on nainen nimeltään Julia, mä en tunne tyyppiä ollenkaan eikä mulla ole mitään ajatusta millainen paikka se on mihin me mennään. Noi tosin ei haittaa yhtään, fiilikset on ihan huipussaan koska Debbie ja yks Ana-Lauren on samassa paikassa mun kanssa. JA HUOMENNA ME MENNÄÄN KOLMESTAAN LEFFAAN KATSOMAAN MOCKINGJAY! Tätä on odotettu koko vuosi, plus nyt mä vihdoin pääsen tsiigaamaan amerikkalaisen leffateatterin ekaa kertaa. Odotukset ei oo korkeella koska kaupunki on pieni, mutta kuitenkin, on se nyt ihan oma juttunsa olla leffassa ilman suomenkielisiä tekstityksiä ? Haha myönnetään, on ehkä ihan superturha syy, mutta mua se jostain syystä piristää ?
Nyt siitä viulusta. Siitä on tullut mulle jotain ihan todella tärkeitä tän syksyn aikana, paljon tärkeämpää kuin mistään muusta, ja mitä mä olisin voinut kuvitella jonkun materialistisen asian mulle joskus olevan. Mä päätin jo kerran, etten jäisi tänne Kaliforniaan päättämään lukiota. Nyt on kuitenkin tullut mietittyä asiaa ihan sikana, varsinkin kun torstaina viulutunnilla juteltiin asiasta Todorin kanssa.
Totuus 1 on, että tämä koulu on Amerikan parhaimmaksi luokiteltu taidesisäoppilaitos / high school. Totuus 2, mun viuluopettaja ja muukin henkilökunta täällä music departmentissa on luokiteltu parhaimpien muusikkojen joukkoon maailmassa omilla aloillaan. Eli mun opetus ei todellakaan ole edes verrattavissa samalle tasolle suomalaisten musiikkiopistojen kanssa. Totuus 3, Todor sanoi mulle torstaina että jos mä jään tänne, mulla olis mahdollisuus high schoolin jälkeen hakea jopa Juilliardiin, maailman parhaaseen musiikin ja esittävän taiteen korkeakouluun ja oikeasti päästä sisään, stipendin kera. Hui. Toi ei Suomessa olis mun kohdalla koskaan mahdollista.
Juttu menee niin että jos mä jään tänne high schooliin ja collegeen, mulla olis oikeasti mahdollisuus valmistua merkittäväksi ammattimuusikoksi ja olla kenties tulevaisuudessa yks koko Suomen parhaimmista viulisteista. Toi ei todellakaan ole mikään pikkujuttu. Mä haluaisin ihan oikeasti tarttua tähän tilaisuuteen ja katsoa miten pitkälle mun siivet kantaa, mutta mä en tiedä uskallanko mä. Okei, mä oon täällä jo, mutta silti. Jos mä jään tänne vielä vuodeksi tän lukuvuoden jälkeen, ja sen jälkeen vähintään neljäksi vuodeksi korkeakouluopintoja suorittamaan, mä en tiedä koska mä tuun kunnolla enää palaamaan Suomeen. Jos tuun. Jos voin. Josjosjos.
(Toinen juttu on kaverit. Mulla on paljon kavereita Suomessa, mutta vain muutamia sellaisia joihin mä luotan ihan 100%, joista mä ajattelen että me pysytään ystävinä ja pidetään yhteyttä ihan vanhusikään asti. Jos mä jään tänne, mä en ole niin varma onnistuisko se. Haluasiko ne pitää yhteyttä ulkomailla asuvaan Inkaan joka tulee Suomeen vain kesälomien ja ehkä joululomien ajaksi? Mä en tiedä. Tulisinhan mä saamaan täältäkin uusia ystäviä – mä olen jo saanut – mutta sitten jos ja kun mä palaisin Suomeen vuosien päästä, olisiko mulla siellä ketään odottamassa perheen lisäksi? Mä en tiedä. Ja se ajatus pelottaa mua ihan tosissaan.)
Yhteenvetona tästä ajatussotkusta-sekamelskasta on että mä haluan jäädä tänne ja kokeilla miten pitkälle mä voin päästä, mutta samalla mua pelottaa hirveästi. Toisaalta jos mä en tartu tähän tilaisuuteen, mä tiedän että mä jonain päivänä kadun sitä. Voi klöntti, elämä olis paljon helpompaa jos joku tekis kaikki päätökset mun puolesta! Eilen mä tajusin myös että silloin kun mua haettiin tänne kouluun, mä en ikinä olis edes osannu haaveilla mistään tällaisesta. Mä en olettanut että mikään Juilliardin kaltainenkaan olis ikinä mahdollista. En en en. Mutta nyt täällä ollaan ja todennäköisesti tänne jäädään. Huoh.
Mutta nyt, moikkamoi, nauttikaa Suomen talvesta, mä nautin auringosta ja teepaitakeleistä!
–Inka
